https://www.youtube.com/watch?v=0UjsXo9l6I8

Ensimmäinen kuukausi on koettu ja on hyvä hetki istahtaa alas ja miettiä, mitä kaikkea New York on tarjonnut.

Metroon käveleminen aamu- ja iltaruuhkassa tuntuu siltä, kuin olisi kävelemässä olympiastadionille silloin, kun se on loppuunmyyty, paitsi, että metroasema on pinta-alaltaan hälyttävästi pienempi. Kun on selviytynyt maan pinnalle ilman, että on saanut kyynärpäästä tai sateenvarjosta mustan silmän, vieressä seisovan naisen kädessä olevan kahvin päällensä, tietokonelaukun kulmasta osuman lantioon tai tallotut varpaat, voi huokaista helpotuksesta. Ylhäällä kadulla on loputon autojono ja ihmisvirta. Kaupunki todella elää ja sykkii. Saarelle, joka on 21,5 kilometriä pitkä ja jonka levein kohta on vaivaiset 3,7 kilometriä, mahtuu miljoonia elämäntarinoita.

 

 

Kuukauden aikana olen elänyt käsittämättömän monta kliseetä todeksi. Jo heti ensimmäisenä viikonloppuna söin brunssia erään tytön seurassa, joka oli edellisellä viikolla tehnyt töitä Brad Pittin kanssa. Olen käynyt dinnerillä tytön kanssa, joka on hoitanut Sarah Jessica Parkerin lapsia. Olen käynyt yhden illan aikana kolmella eri jazz klubilla, juonut klubeilla enemmän tai vähemmän ilmaiseksi skumppaa ja ajanut keltaisilla takseilla ympäri kaupunkia. Olen myös nauttinut skumppaa kattoterasseilla, joilta avautuvia näköaloja en hetkeen unohda.

Elämäni täällä ei ole pelkkää vapautta. Vastapainoksi olen tehnyt enemmän töitä kuin koskaan aikaisemmin. Vietän työpaikalla enemmän aikaa kun missään muualla kaupungissa. Toistaiseksi on ollut vain kerran sellainen tilanne, että olen tullut kotiin arkena ennen kuutta. Olen alkanut itkemään Grand Centralilla 12 h työpäivän päätteeksi, koska en ensin löytänyt metrolippua laukusta, sitten oikeaa laituria ja lopulta metro meni nenän ohi. Oh Grand Central. Onhan se hieno juna-asema, mutta tuskastuttavin mahdollinen arkikäyttöön. Kierrän aina, jos vain voin.

Onneksi työrakennuksen aulassa on lobbymies, joka katsoo silmiin ja toivottaa tervetulleeksi, niin, että hetkeksi voi unohtaa olevansa palkattomassa harjoittelussa, tulossa kovaa vauhtia rahattomaksi ja asuvansa todellisuudessa Brooklynin puolella, vaikka rehellisyyden nimissä on sanottava, että Brooklyn on ihana, ja onneksi työt ovat olleet toistaiseksi käsittämättömän mielenkiintoisia. Olen nähnyt livenä muun muassa Iranin presidentin Hasan Ruhanin ja Zimbabwen presidentin Robert Mugaben. Olen oppinut uutta ja olen päässyt tekemään paljon sellaista, mitä en olisi etukäteen uskonut tekeväni. Ja kolmanneksi: onneksi on muut harkkarit. Olen päässyt tutustumaan mahtaviin tyyppeihin ja pitkät työpäivät tuntuisivat todella paljon pidemmiltä ilman heitä.

 

Tuntuu käsittämättömältä, että olen ollut täällä jo kuukauden. Alkuni New Yorkissa olisi ollut kovin toisenlainen ilman ihanaa kämppistä, joka on tehnyt sekä oloni kotoisaksi että näyttänyt paikkoja, ravintoloita ja tutustuttanut ystäviinsä.

1 kk merkkipäivää oli hyvä juhlistaa vuokraamalla auto ja ajamalla pitkäksi viikonlopuksi Bostoniin. Reitti oli New York – Hudson – Boston – New Haven – New York, ja kotiin palasi väsyneempi nelikko kuin mitä lähtiessä. Itse reissu vaatisi jo toisen kirjoituksen, mutta, jos suuntaat Bostoniin, ota passi mukaan, sillä baareihin ei pääse sisään kansainvälisellä ajokortilla vaikka olisi paikan vanhin asiakas.

Kuukauden aikana olen tullut siihen tulokseen, että parasta New Yorkissa ovat valomeri pimeällä, näkymät silloilta, muiltakin, kuin Brooklyn Bridgeltä, loputtomat kahvilat, viikonloppu brunssit ja mimosat. Kaupunkiin hukkuu, mutta samalla löytää. Välillä hajoaa; toivoo, että ihmismassat vain katoaisivat ympäriltä, että saisi kerrankin kävellä hiljaisuudessa, ja sitten taas huomaa miten mieletön se valomeri ja kaupungin vilske on. Olen kovaa vauhtia rakastumassa. Vielä kivemmaksi kaupungin tekee se, että kohta saan muistoihini myös muutaman yhteisen hetken erään herra Lontoon kanssa, sillä vaikka New York lohduttaa, ei ikävä kokonaan poistu.

 

 

Ja onneksi on useita kuukausia vielä edessä, sillä kaupungissa on niin paljon nähtävää ja työpäivät sen verran pitkiä, etten ole ehtinyt edes Central Parkiin. Sinne ajattelin suunnata tulevana viikonloppuna.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kohti uusia seikkailuja

Elämä on kevyttä. Kuplivaa. Niin minä ajattelin yksin Madridissa. Aloitin New York matkani Espanjasta, istuin terassilla viinilasi edessäni (2,65 €) ja olin juuri syönyt paikallisen suklaa churrosin. Olin tuhannen tunnin univeloissa ja olkapäissä oli punaiset hiertymät rinkasta, joka oli sullottu täyteen vaatteita, mutta en voinut olla hymyilemättä.

Kyyneliä seuraa aina hymy ja kyllä jossain vaiheessa hymy muuttuu taas kyyneleiksi. Sehän tästä elämästä tekeekin niin hienoa. Takana on hullut pari kuukautta, tunteiden vuoristorata ja 6 vuotta kodiksi kutsumani paikka, joka on nyt (lähes) tyhjä tavaroistani. Nähtäväksi jää mitä syksy ja New York tuo tullessaan. Siksi haluankin kirjoittaa matkablogia, jotta muistaisin myöhemmin, mitä kaikkea syksy minulle tarjoaa.

Mutta ennen New Yorkiin lentämistä on espanjalaisen junan vuoro. Matkaan kohta Madridista Bilbaoon ja aion huutaa ääneni käheäksi Suomen peleissä. Kävin Helsingissä ennen lähtöä shoppailemassa sinistä ja valkoista kynsilakkaa ja sinistä paksua kajaalia ja valkoista paksua luomiväriä. Niillä saa suomen liput poskiin ja kynsiin. Susijengi, olen valmis! Syksy, olen valmis!

Ps. Kotona Helsingissä söin viimeisen Suomi-illan kunniaksi vähään aikaan maksalaatikkoa skumpalla. Suosittelen lämpimästi :D

Pps. Kiitos kaikille teille, jotka kerkesitte pistäytymään vielä ennen lähdön hetkeä. Oli mukavaa <3

Ennen lähtöä ajattelin, että tästä tulisi viikkoblogi, mutta eh..kuukausi blogi on näköjään totuudenmukaisempi..olen päivittänyt blogiani aika vähän. Välillä tapahtuu niin paljon, ettei osaa päättää mistä kirjoittaa, välillä ei tapahdu mitään. Anteeksi.

Sitten viime postauksen olen muun muassa nähnyt fudista livenä (kamerassani on kuva David Beckhamista!!), juonut shampanjaa nimppareideni kunniaksi Eiffel Tornin huipulla, löytänyt maailman parhaimman kirjakaupan Pariisista, nauttinut iltapäivä auringosta äitini kanssa ja tutustunut Toulouseen.

Aika tuntuu menevän käsittämättömän nopeasti. Hassua, että on jo maaliskuun puoliväli. Täällä vietetyt viikot näkyvät siinä, että jos ensimmäisen kuukauden etsin, nyt alan löytämään. Ensin löysin Montpellieristä ihanan kahvilan, jonne kävelen kotootani noin 15 minuutissa, sitten löysin toisen ihanan kahvilan ydinkeskustasta. Ensimmäisen nimi on omaperäisesti Cafe, toisen nimeä en muista, mutta sen toisessa kerroksessa on nojatuolia, sohvia ja yksi seinä vuorattu kirjoilla.

Näin ollen voisi sanoa, että alan kotiutumaan. Viime maanantaina palatessani viikonloppu lomalta Pariisista Montpellieriin ja avatessani yksiön oven minusta tuntui juuri siltä: palasin kotiin. Tästä huolimatta välillä tulee ikävä aaltoja. On ikävä Helsinkiä. On ikävä sitä, että netti toimii kotona aina kun haluaa sen toimivan. On ikävä suomessa asuvia ystäviä. On ikävä puuroa, johon laittaa mustikoita. On ikävä 63 reittiä, jolla kestää ikuisuus keskustasta Pakilaan. On ikävä uunia, kolmosen ratikkaa ja saunaa.

Onneksi sain tehdä vähän aikaa sitten lettutaikinan, josta ei ehkä tullut ihan niin hyviä lettuja kuin mitä Suomessa, mutta luulisin, että se on olosuhde asia. Letut vaan kuuluvat enemmän Suomeen kuin muualle syötäviksi. (ja älkää sekottako kotoisia lettuja Ranskan Crepseihin, ei niistä voi puhua samana päivänä).

Koti-ikävääni on toki helpottanut esimerkiksi äitini tuliaiset (salmiakkia ja fazerin sinistä) ja jos on saanut juoda kermavaahdolla kuorrutettua kaakota Champs Elyseellä, ei elämääni voisi kovin onnettomaksi sanoa.

Toivotan jokaiselle oikein mainiota maaliskuuta.

 Nimpparit Eiffel Tornissa :)

 

ja Ihana Toulouse:

Kysymysmerkeistä, Kalastajakylästä ja sKypestä

Viimeisen parin viikon aikana on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Elämääni on tullut muun muassa skype. Ensin älypuhelin, sitten windows 8 ja nyt skype?! Hurjaa. Tätä menoa olen pian uuden teknologian aallon harjalla.

Skypeen tutustumisen lisäksi olen myös onnistunut löytämään täältä kavereita. Olen tutustunut muun muassa naapuriini (kyllä juuri siihen, joka kuuntelee jatkuvasti musiikkia), toisiin Erasmus opiskelijoihin ja jopa muutamaan ranskalaiseen. Koska Erasmus juhlia on aina silloin tällöin, pidin vähän aikaa sitten keskiviikkona etkot 12 tytölle ja opin, ettei italialaista kannata pyytää avaamaan viinipulloa. Italialainen sai pullonavaajani rikki, niin että 2/3 metalliosasta jäi korkin sisälle, loppuosa metallista jäi käteen ja viinipullo pysyi kiinni. Kun ensimmäinen nauru aalto meni ohitse, ei auttanut muu kuin lähteä koputtelemaan naapureiden ovia ja kyselemään olisiko jollakin viinipullon avaajaa lainaksi. Kyllähän sellainen opiskelija-asuntolasta löytyi.

Oltuani täällä nyt reilun kuukauden, voisin sanoa, että arki alkaa pikku hiljaa hahmottua. Rakastan kiireettömiä aamuja, sitä että voin syödä maanantaisin puolen päivän aikaan aamupalan, pidän siitä, että tutustun jatkuvasti uusiin ihmisiin, löydän uusia asioita, enkä stressaa koulusta. Viikonlopun suunnitelmat hahmottuvat ehkä perjantaina ja joka kerta on silti löytynyt jotain kivaa tekemistä. Olo on jotenkin ehjä ja mestareiden liigan pelit näkee irkkupubista.

Tosin koulussa jatkan kysymysmerkki eloani. En ole vielä koskaan ollut Suomessa yhtä pihalla kuin mitä maanantaisin kello 14 alkavalla tunnilla. Tänään kopioin ensimmäiset 40 minuuttia liitutaululta lauseita, joita en ymmärtänyt, maikan kävellessä pitkin luokkahuonetta vahtien, että kaikki kopioivat valmiiksi ennen tunnin alkua taululle kirjoitetun heprean. En ole edelleenkään varma, mitä oppitunti käsitteli. Luulin, että viime syksyn verkkojulkaisemisen kurssi ja html/css koodit olisivat pahin viholliseni, mutta olin väärässä. Löysin kurssin, jossa todella lottoan. Pikku hiljaa sain sellaisen käsityksen, että luultavimmin kopioimani ranska oli ohje tiivistelmän tekoon tekstistä. Enää pitäisi ymmärtää kyseinen ohje ja teksti, sitten voisin ehkä tehdä pyydetyn tehtävän.

Muutenkin koulun oppimismetodit ovat vähän kyseenalaiset. Joillakin luennoilla tekniikkana on se, että opettaja kävelee sisään, puhuu 1,5 h ilman mitään PP slaideja ja ranskalaiset kirjoittavat lähestulkoon joka ikisen sanan, jonka proffa sanoo. Tentti materiaali muodostuu näistä muistiin kirjoitetuista lauseista, jotka ovat napattu lennosta. Tässä on oma koominen puolensa, joka menee näin:

1. Proffa puhuu
2. Innostun, ymmärrän!
3. Yritän kirjoittaa ylös... mitenköhän nää sanat kirjotetaan?
4. Teen jotain harakanvarpaita
5. Miettiessäni niitä sanoja ja sitä lausetta, jonka vihdoin ymmärsin, missasin ne jatkolauseet
6. jaha. paljon kello on?

Tenttiä varten ajattelin pyytää jonkun kurssilla olevan muistiinpanot.

Koska elämä ei ole pelkkää koulua, niin laitan loppuun valokuvia pienestä kalastajakylästä nimeltä Sete. Tutustuimme kylään pari viikkoa sitten sunnuntaina ja postikortin kaunis kaupunki on ehdottomasti paikka, jonne menen uudestaan, jahka kevät on niin pitkällä että tarkenee shortseissa.

 

 

 

   

 

Olen myöhässä!

Tuttu tunne, tutut sanat. Syksyllä opittu akateeminen vartti aiheuttaa ongelmia. Tiistaina myöhästyin 8 minuuttia. En löytänyt enää tuntiani, sillä opettaja oli vaihtanut luokkaa. Etsiskelin tovin ja lopulta luovutin. Totesin, että on pakko mennä ulos aurinkoon odottamaan seuraavan tunnin alkua.

Itseasiassa olen ollut toistaiseksi vain kerran ajoissa. Ensimäisenä koulupäivänä viikko sitten maanantaina odotin luokan edessä 10 minuuttia. Aloitin ehkä liian hyvin, sillä sitten on ollut pelkkää alamäkeä. Yritän parantaa tapani.

Koulu on muutenkin alkanut kompuroiden. Joku voisi sanoa, että olen "pihalla" koulun kanssa. Kurssit eivät ole vielä ihan selkeitä. Ranskan talouskurssilla tajusin, ettei tämä "lähden liiketalouden opiskelijoiden kiintiössä vaihtoon" ollutkaan ihan niin briljantti idea. Ymmärrän professorin puheesta noin joka neljännen sanan ja luennon aiheesta en sitäkään. Minulla on tosin aikaa vielä istua luokassa isona kysymysmerkkinä, sillä tentit ovat hamassa tulevaisuudessa ja ekan kuukauden voin hyvällä omallatunnolla pyöritellä peukaloitani tai tutustua vieressä istuvaan opiskelijaan.

Tälle menen kouluun. Ei voita 3 B tai 3 T

Noin muuten olen hämmentynyt siitä miten hyvin muistan ja ymmärrän ranskaa. Yksittäiset sanat ovat kadoksissa kyllä, mutta toistaiseksi olen pystynyt ne kiertämään. Eräänä sunnuntaina etsin ikeasta aikani tiskirättiä. En löytänyt, joten päätin kysyä myyjältä. En muistanut mikä tiskirätti on ranskaksi, joten kysyin: "etsin neliön mallista pientä asiaa, jota tarvitsen kun olen tiskannut ja vettä on pöydällä ja haluaisin siivota sen veden" (esitin asiani toki myös käsin). Myyjä ymmärsi heti ja kertoikin mikä se rätti on ranskaksi. Sana ei jäänyt päähäni, eikä ikeassa niitä ollut, joten kovin onnellista loppua tällä tarinalla ei ole.

Osaan siis kysyä. Luulen, että ensimmäisen kuukauden lauseeni alkavat: "anteeksi, tiedättekö missä on tai mistä löytäisin.." Jos etsin tietä johonkin paikkaan vastausten suhteen on yksi ongelma, suunnilleen tämä:

Herra neuvoo: "kävele suoraan, käänny kadulle x. Sitten vasemmalle kadulle y, mene suoraan ja lopulta kadulle z".

Kiitän kohteliaasti ja lähden kävelemään suoraan tajutakseni, etten muista katujen x, y ja z nimiä, joten ohjeet jäävät vaille käyttöä. Nimet (kadunnimet, ihmisten nimet jne) ovat vaikeita. Ne eivät vain jää päähän. En itseasiassa edes tiedä minkänimisellä kadulla asun.

Jos unohtaa nämä muutamat kielen aiheuttamat ongelmat, on loppu aika pelkkää juhlaa. On hauskaa istua ratikassa ja kuunnella ympärillä käytyjä keskusteluja ranskaksi. Pitkästä aikaa on ihanaa ilmaista itseään ranskaksi! Käyttää sanontoja, joista tulee mieleen Sveitsi, vaihtarivuosi ja host perhe. Tosin olen jatkuvasti hieman epävarma siitä, onko käyttämäni puhekielinen sana vain sveitsin ranskaa vai onko se olemassa myös täällä. Toistaiseksi olen tullut ihan hyvin ymmärretyksi, jos ei lasketa erään kaupan kassaa, joka ei suostunut puhumaan minulle, koska sanoin 80 senttiä sveitsiläisittäin "huittant" enkä ranskalaisittain 40-20 "quatre-vingt". Olen myös oppinut että kännykkä ei ole "natelle" vaan "portable" jaha.

Pidän yksiöstäni edelleen. Täällä on yliherkkä palovarotin joka huutaa millon mistäkin. Alkuhämmennyksen jälkeen olen jo tottunut siihen, että se ulvoo jos käy lämpimässä suihkussa, föönaa hiuksia, juttelee facessa tai pilkkoo salaattia. Olen myös tullut siihen tulokseen, ettei oman huoneeni palovarotin ole ainoa laatuaan. Olen asunut täällä nyt _en vielä montaakaan_ yötä ja kuullut naapureiden palovarottimia useammin. Hyvä puoli on se, että ne toimivat. Voin nukkua rauhassa yöni. (Täällä on käynyt myös palovarottimen tarkastaja.)

Nämä 2 ensimmäistä viikkoa ovat vakuuttaneet minut siitä, että Montpellier kannatti valita vaihtokohteeksi. Täällä on LÄMMIN! siis en tarvitse takkia ja voin olla ohuessa kivassa pitkähihasessa päivällä - LÄMMIN. Halvan viinin lisäksi myös ruoka on halpaa ja vanha kaupunki todella kiva. Koska muutamaa ihanaa suomalaista ystävääni on silti ikävä, näkisin, että heilläkin olisi täällä hyvä. Tulkaahan tänne :) mennään brunssille puistoon.

Hyvää helmikuuta!

 

Ne brunssieväät voisi ostaa vaikka täältä

 

 

Näkymä huoneeni ranskalaiselta parvekkeelta. Koska minulla on ranskalainen parveke, kaksikin!! Ei uskoisi, että voisin kävellä ydinkeskustaan, jos olisin yhtään vähemmän laiska (tai myöhässä).

 

Terveisiä Montpellieristä!

Olin ajatellut, kai joskus syksyllä, että kerrankin olen järkevä, ajoissa liikenteessä, teen hyvän listan ja pakkaan vain välttämättömimmän. En jätä mitään viime tippaan ja hoidan Suomen päässä kaikki käytännön asiat.

Hieno ajatukseni ei ollut millään tavalla realistinen. Totta puhuakseni jätin kaiken viime tippaan ja vielä viimeisenä yönä ennen aamulentoa Ranskaan levitin jo kertaalleen valitut vaatteet olohuoneen matolle ja aloin karsimaan niitä. Karsimaan siksi, että saisin kaksi ruumaan menevää matkalaukkua kiinni. Kaksi, koska halusin pakata jotain lämmintä, täällä on nyt aika kylmä, jotain keväistä ja jotain jota käyttää toukokuun helteillä. Samoin halusin pakata mukaan jotain jolla urheilla ja jotain joka muistuttaa suomesta. Minulla on mukana mm. kolme takkia, 2 pussilakanaa jne. (ei tosin pyyhettä. se unohtu. ei penaalia. unohtu. ei alulakanaa. unohtu).

Ylpeänä suljin siis matkalaukut ja yritin epätoivoisesti saada pari tuntia unta. Helsinki-Vantaalla kaikki vielä sujui, mutta sitten Pariisin lentokentällä alkoi jo vähän epäilyttämään tämä 2 ruumassa olevaa laukkua ja yksi käsimatkatavara laukku. 3 vedettävää laukkua ja 2 kättä?! Pääsin jotenkin metroon ja jäin pois Pariisin päärautatieasemalla. Siellä minut valtasi syvä epätoivo: miten mä nää kamat oikein raahaan.

Jostain ilmestyi noin saman ikäinen, pariisilainen tyttö, joka sanoi iloisesti: minä autan. Otti toisen matkalaukun ja lähti rullaportaisiin. Se tyttö pelasti päiväni!! Harmittaa, etten muista hänen nimeään tai ottanut yhteystietoja ylös, sillä olisin halunnut vielä kiittää. Ja jatkaa juttelua, sillä jonkin aikaa me siinä tutustuttiin ja vaikutti mukavalta pariisilaiselta :) Tämä nimettömäksi jäänyt tyttö etsi oikean juna-aseman ja saattoi montpellierin junaan, jossa lopulta halasimme lämpimästi. Kiitos sinä, missä ikinä oletkin.

Montpellieriin päästyäni en ole vielä keksinyt mitään valittamisen aihetta. Olen kotiutunut yksiööni. TAI no, jos niitä puutteita haluaa oikein lähteä kaivamaan, niin tämä on alaska öisin (etsin ensimmäisenä yönä sormikkaita matkalaukusta), sängystä tulee mieleen heteka ja seinistä kuulee kaiken läpi. Juuri nyt viereisessä huoneessa kuunnellaan repeatilla Bobby McFerrin - Don't Worry Be Happy -biisiä.

Voin vaikka linkata sen tähän, niin voimme sitten kaikki yhdessä kuunnella sitä:
http://www.youtube.com/watch?v=d-diB65scQU

mutta näistä muutamasta puutteesta huolimatta en haluaisi olla missään muualla kuin täällä.

Asunnoltani on pari ratikka pysäkkiä yliopistolle ja pari enemmän ydin keskustaan. Kaikki on suht lähellä. Kävelen 3 minuuttia ruokakauppaan ja 3,5 minuuttia poikkikadulle, jossa myydään eri kojuissa vihanneksia, juustoja, patonkia, lihatuotteita jne. (Rakastan Ranskaa!)

Viimeistään siinä vaiheessa ymmärsin, että täällä on hyvä kun join kahvia ulkona!! takki päällä ja kaulaliinaan uponneenna, mutta terassilla kuitenkin. Aurinko lämmitti riittävästi! Samoin Montpellierin keskusta vaikuttaa todella kivalta. Kapeita katuja, mukulakiveä, vanhoja kerrostaloja, ihana tunnelma.

Maanantaina alkaa koulu ja koko kevään kurssini ovat:
- Intercultural Communication
- European economy
- General Economics
- Communication commercial
- Psychosociologie des organisations
- Expression et culture
-ranska
- italia

Kursseista en osaa sano vielä mitään, muta lukkari on ilo silmälle. Syksyyn verrattuna asia, josta tulee onnelliseksi. Maanantaina myös tiedän minne mennä. Torstaina en vielä tiennyt, joten olin varannut 1,5h aikaa siihen, että löydän sinne missä minun piti olla kello 10.30. Käytin ajan tarkalleen. Löysin yli tunnin harhailun jälkeen oikean opettajan ja oikean huoneen, jossa katsoimme nuo kevään kurssit läpi. Itse yliopisto on valtava ja pitkin kaupunkia on rakennuksia, joissa on eri tiedekuntien koteja.

Kuvia alueesta, Montpellieristä ja huoneesta laitan seuraavaan kirjoitukseen, sillä nyt on kiire ratikkaan. Menen tutustumaan tänään kaupungin yöhön yhdessä italialaisen, slovakialaisen ja kahden hollantilaisen tytön kaa!! (valkoviini on täällä ainakin halpaa. Nyt valitsin pullon, joka maksoi alle 4 e).

Valitsen sateenvarjon

Olen aamuisin aina myöhässä. En osaa selittää itselleni mihin aikani käytän. Silmien avaamiseen menee huomattavan kauan ja tavaroiden löytämiseen tovi. Joskus koen takaiskuja. Tänä aamuna käytin odottamattomasti aikaa siihen, että siivosin kahvipurut lattialta (älkää ostako pyöreitä kahvipurkkeja!), mutta mikään näistä ei selitä myöhästymistä.

Yksi varteenotettava selitys voisi olla se, että kohtaan toisinaan ongelman: ulkona sataa, enkä tiedä kumpi; sateenvarjo vai sadetakki? Valinta ei ole helppo. Pyöräilijä valitsisi sadetakin, mutta pyöräni on jo varastossa. Eteisessä seisten voi käyttää yllättävän monta minuuttia elämästään vertailemalla sadetakkia ja sateenvarjoa.

Miksi sadetakki?
Se ei käänny tuulessa nurinpäin.
Sillä ei töki muita ihmisiä ja se päällä voi mennä ratikkaan.
Kohteliaalla vaakakupissa painaisi sekin, että takki ei valuta vettä vieressä kävelevän niskaan.
Sadetakki jättää molemmat kädet vapaaksi.
Mutta sadetakki unohtuu naulakkoon ja sadetakista tulee mieleen rukan kuravaatteet.

Sateenvarjo taas siksi, että se on hauskempi ja sen alle mahtuu useampi.
Sateenvarjon alla voi jutella, pussailla, pohtia elämää ja jakaa kävelyhetken kaverin kanssa.
http://www.youtube.com/watch?v=XjUmZsAPE7w
Sateenvarjon alla eivät hiukset lytisty.
Sateenvarjo on tyylikkäämpi ja sen alla voi tuntea olonsa ranskalaiseksi filmitähdeksi.
Mutta sateenvarjo menee rikki tai unohtuu milloin minnekin. Kinkkistä.

Tämä valitsemisen vaikeus voisi olla täydellinen selitys sille, miksi aamuisin tulee kiire. Mutta kun ei, en omista sadetakkia ja uskollinen sateenvarjoni sanoi viime viikolla itsensä irti. Pidän sille hiljaisen hetken ja lampsin ulos sateeseen. Vähän yli 60 päivää lähtöön!