https://www.youtube.com/watch?v=0UjsXo9l6I8

Ensimmäinen kuukausi on koettu ja on hyvä hetki istahtaa alas ja miettiä, mitä kaikkea New York on tarjonnut.

Metroon käveleminen aamu- ja iltaruuhkassa tuntuu siltä, kuin olisi kävelemässä olympiastadionille silloin, kun se on loppuunmyyty, paitsi, että metroasema on pinta-alaltaan hälyttävästi pienempi. Kun on selviytynyt maan pinnalle ilman, että on saanut kyynärpäästä tai sateenvarjosta mustan silmän, vieressä seisovan naisen kädessä olevan kahvin päällensä, tietokonelaukun kulmasta osuman lantioon tai tallotut varpaat, voi huokaista helpotuksesta. Ylhäällä kadulla on loputon autojono ja ihmisvirta. Kaupunki todella elää ja sykkii. Saarelle, joka on 21,5 kilometriä pitkä ja jonka levein kohta on vaivaiset 3,7 kilometriä, mahtuu miljoonia elämäntarinoita.

 

 

Kuukauden aikana olen elänyt käsittämättömän monta kliseetä todeksi. Jo heti ensimmäisenä viikonloppuna söin brunssia erään tytön seurassa, joka oli edellisellä viikolla tehnyt töitä Brad Pittin kanssa. Olen käynyt dinnerillä tytön kanssa, joka on hoitanut Sarah Jessica Parkerin lapsia. Olen käynyt yhden illan aikana kolmella eri jazz klubilla, juonut klubeilla enemmän tai vähemmän ilmaiseksi skumppaa ja ajanut keltaisilla takseilla ympäri kaupunkia. Olen myös nauttinut skumppaa kattoterasseilla, joilta avautuvia näköaloja en hetkeen unohda.

Elämäni täällä ei ole pelkkää vapautta. Vastapainoksi olen tehnyt enemmän töitä kuin koskaan aikaisemmin. Vietän työpaikalla enemmän aikaa kun missään muualla kaupungissa. Toistaiseksi on ollut vain kerran sellainen tilanne, että olen tullut kotiin arkena ennen kuutta. Olen alkanut itkemään Grand Centralilla 12 h työpäivän päätteeksi, koska en ensin löytänyt metrolippua laukusta, sitten oikeaa laituria ja lopulta metro meni nenän ohi. Oh Grand Central. Onhan se hieno juna-asema, mutta tuskastuttavin mahdollinen arkikäyttöön. Kierrän aina, jos vain voin.

Onneksi työrakennuksen aulassa on lobbymies, joka katsoo silmiin ja toivottaa tervetulleeksi, niin, että hetkeksi voi unohtaa olevansa palkattomassa harjoittelussa, tulossa kovaa vauhtia rahattomaksi ja asuvansa todellisuudessa Brooklynin puolella, vaikka rehellisyyden nimissä on sanottava, että Brooklyn on ihana, ja onneksi työt ovat olleet toistaiseksi käsittämättömän mielenkiintoisia. Olen nähnyt livenä muun muassa Iranin presidentin Hasan Ruhanin ja Zimbabwen presidentin Robert Mugaben. Olen oppinut uutta ja olen päässyt tekemään paljon sellaista, mitä en olisi etukäteen uskonut tekeväni. Ja kolmanneksi: onneksi on muut harkkarit. Olen päässyt tutustumaan mahtaviin tyyppeihin ja pitkät työpäivät tuntuisivat todella paljon pidemmiltä ilman heitä.

 

Tuntuu käsittämättömältä, että olen ollut täällä jo kuukauden. Alkuni New Yorkissa olisi ollut kovin toisenlainen ilman ihanaa kämppistä, joka on tehnyt sekä oloni kotoisaksi että näyttänyt paikkoja, ravintoloita ja tutustuttanut ystäviinsä.

1 kk merkkipäivää oli hyvä juhlistaa vuokraamalla auto ja ajamalla pitkäksi viikonlopuksi Bostoniin. Reitti oli New York – Hudson – Boston – New Haven – New York, ja kotiin palasi väsyneempi nelikko kuin mitä lähtiessä. Itse reissu vaatisi jo toisen kirjoituksen, mutta, jos suuntaat Bostoniin, ota passi mukaan, sillä baareihin ei pääse sisään kansainvälisellä ajokortilla vaikka olisi paikan vanhin asiakas.

Kuukauden aikana olen tullut siihen tulokseen, että parasta New Yorkissa ovat valomeri pimeällä, näkymät silloilta, muiltakin, kuin Brooklyn Bridgeltä, loputtomat kahvilat, viikonloppu brunssit ja mimosat. Kaupunkiin hukkuu, mutta samalla löytää. Välillä hajoaa; toivoo, että ihmismassat vain katoaisivat ympäriltä, että saisi kerrankin kävellä hiljaisuudessa, ja sitten taas huomaa miten mieletön se valomeri ja kaupungin vilske on. Olen kovaa vauhtia rakastumassa. Vielä kivemmaksi kaupungin tekee se, että kohta saan muistoihini myös muutaman yhteisen hetken erään herra Lontoon kanssa, sillä vaikka New York lohduttaa, ei ikävä kokonaan poistu.

 

 

Ja onneksi on useita kuukausia vielä edessä, sillä kaupungissa on niin paljon nähtävää ja työpäivät sen verran pitkiä, etten ole ehtinyt edes Central Parkiin. Sinne ajattelin suunnata tulevana viikonloppuna.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kohti uusia seikkailuja

Elämä on kevyttä. Kuplivaa. Niin minä ajattelin yksin Madridissa. Aloitin New York matkani Espanjasta, istuin terassilla viinilasi edessäni (2,65 €) ja olin juuri syönyt paikallisen suklaa churrosin. Olin tuhannen tunnin univeloissa ja olkapäissä oli punaiset hiertymät rinkasta, joka oli sullottu täyteen vaatteita, mutta en voinut olla hymyilemättä.

Kyyneliä seuraa aina hymy ja kyllä jossain vaiheessa hymy muuttuu taas kyyneleiksi. Sehän tästä elämästä tekeekin niin hienoa. Takana on hullut pari kuukautta, tunteiden vuoristorata ja 6 vuotta kodiksi kutsumani paikka, joka on nyt (lähes) tyhjä tavaroistani. Nähtäväksi jää mitä syksy ja New York tuo tullessaan. Siksi haluankin kirjoittaa matkablogia, jotta muistaisin myöhemmin, mitä kaikkea syksy minulle tarjoaa.

Mutta ennen New Yorkiin lentämistä on espanjalaisen junan vuoro. Matkaan kohta Madridista Bilbaoon ja aion huutaa ääneni käheäksi Suomen peleissä. Kävin Helsingissä ennen lähtöä shoppailemassa sinistä ja valkoista kynsilakkaa ja sinistä paksua kajaalia ja valkoista paksua luomiväriä. Niillä saa suomen liput poskiin ja kynsiin. Susijengi, olen valmis! Syksy, olen valmis!

Ps. Kotona Helsingissä söin viimeisen Suomi-illan kunniaksi vähään aikaan maksalaatikkoa skumpalla. Suosittelen lämpimästi :D

Pps. Kiitos kaikille teille, jotka kerkesitte pistäytymään vielä ennen lähdön hetkeä. Oli mukavaa <3