Sitten viime postauksen olen muun muassa nähnyt fudista livenä (kamerassani on kuva David Beckhamista!!), juonut shampanjaa nimppareideni kunniaksi Eiffel Tornin huipulla, löytänyt maailman parhaimman kirjakaupan Pariisista, nauttinut iltapäivä auringosta äitini kanssa ja tutustunut Toulouseen.
Aika tuntuu menevän käsittämättömän nopeasti. Hassua, että on jo maaliskuun puoliväli. Täällä vietetyt viikot näkyvät siinä, että jos ensimmäisen kuukauden etsin, nyt alan löytämään. Ensin löysin Montpellieristä ihanan kahvilan, jonne kävelen kotootani noin 15 minuutissa, sitten löysin toisen ihanan kahvilan ydinkeskustasta. Ensimmäisen nimi on omaperäisesti Cafe, toisen nimeä en muista, mutta sen toisessa kerroksessa on nojatuolia, sohvia ja yksi seinä vuorattu kirjoilla.
Näin ollen voisi sanoa, että alan kotiutumaan. Viime maanantaina palatessani viikonloppu lomalta Pariisista Montpellieriin ja avatessani yksiön oven minusta tuntui juuri siltä: palasin kotiin. Tästä huolimatta välillä tulee ikävä aaltoja. On ikävä Helsinkiä. On ikävä sitä, että netti toimii kotona aina kun haluaa sen toimivan. On ikävä suomessa asuvia ystäviä. On ikävä puuroa, johon laittaa mustikoita. On ikävä 63 reittiä, jolla kestää ikuisuus keskustasta Pakilaan. On ikävä uunia, kolmosen ratikkaa ja saunaa.
Onneksi sain tehdä vähän aikaa sitten lettutaikinan, josta ei ehkä tullut ihan niin hyviä lettuja kuin mitä Suomessa, mutta luulisin, että se on olosuhde asia. Letut vaan kuuluvat enemmän Suomeen kuin muualle syötäviksi. (ja älkää sekottako kotoisia lettuja Ranskan Crepseihin, ei niistä voi puhua samana päivänä).
Koti-ikävääni on toki helpottanut esimerkiksi äitini tuliaiset (salmiakkia ja fazerin sinistä) ja jos on saanut juoda kermavaahdolla kuorrutettua kaakota Champs Elyseellä, ei elämääni voisi kovin onnettomaksi sanoa.
Toivotan jokaiselle oikein mainiota maaliskuuta.
ja Ihana Toulouse:
